Niukilla resursseilla peruuntumassa oleva viikonloppumeno voisi houkuttaa, ellei kyseessä olisi pitkänmatkan ystävä, jonka seura on terapeuttista. Hänkin samansuuntaisessa tilanteessa, kaksisuuntaisen terapian tarpeessa. Karautan läpi tuulen ja tuiskun, jotta voidaan nauraa yhdessä. Tai itkeä.
Kokouksen jälkeen on aina enemmän tai vähemmän kuormittunut, ärsyyntynyt. Lisätehtäviä satelee. Mietin kuinka kauan kannattaa - tai edes haluan - jatkaa. Miksi olen niin onneton sanomaan ei?
Kaksi viikkoa aikaa adaptoitua ajatukseen, että joskus on hyvä antaa periksi, oppia armollisuittua itseään kohtaan. Ei parhaansa yrittäminen tarkoita sitä, että on ajettava itsensä satalasissa katkeamispisteeseen. Joskus on hyvä hidastaa. Vielä kun sisäistäisin sen.
Lastenvaatteissa en pysty avonaisiin selkiin, en juuri pyllyn levysiin hametekeleisiin. En vaikka olisi kuinka kuuminta hottia. En pukisi sellaista edes itselleni, niin miksi lapselleni.
Sairastapaus peruttaa viikonlopun mittaisen kyläreissun perjantaina iltapäivällä. Ilmassa hienoinen pettymys. Joskin akun taso on sitä luokkaa ettei parin viikon viive aiheuta suurempaa harmitusta.