Lyhykäinen

Vapputori. Lapsena se oli jotenkin värikäs, riemuisa ja maaginen. Nyt kokemus oli lattea, rähmäinen ja jumittunut. Ainoa maagisuus oli hinnat.

Ystävän pienokainen sai kasteessa hienon nimen. Esikoisemme istui keskittyneen koko kasteen ajan. Seurasi, selaili nuottivihkoa ja laalatteli virren mukana. Olin yllättynyt ja ylpeä.

Äitien treffipäivä kahdestaan. Aaahh.. Jo puolessa välissä molempien tuli ikävä yksivuotiasta.

Yksi konjakki siloittaa kuoleman käsittelyä. Tekee siitä jotenkin arvokkaampaa.

Kun ajattelet lähteväsi töistä ajoissa, karma kaataa kaiken niskaasi.

Paksu pinkka sairaalasuunnittelupapereita ilmestyi pöydälleni katsottavaksi. Deadline tällä viikolla. Priorisoin. Jätin pinon koskemattomaksi ja lähdin tyttären kanssa satujumppaan. Sanoin "kyllä" perheelleni ja itselleni.

Istun kasvokkain huivitetun musliminaisen kanssa, joka tiedustelee lapseni isästä. "Hänellä ei ole- on kaksi äitiä." "Ooh, oikeesti? Vau, tosi hieno juttu." Maailma muuttuu.

Kymmenvuotias halusi tulla leikkimään esikoisen kanssa. Minä polttelin takkaa ja raskaan päivän päälle ummistin silmiäni sen hehkuvassa lämmössä. Mikä onni.

Kesärenkainen kehno kunto yllätti autoilijan; varastossa möllötti sakkogummit. Alle ei tohtinut laittaa edes väliaikaisesti. Kierros jäi vaihtamati.

Onni on kämmenen kokoiset Crocsit.

Extempore-lähtö lapsimessuille. Miten ihanan kallis päähänpisto. Kirsikkana kakun päällä 4h ystävän kanssa autossa kaksin. Jutun määrä on loppumaton.

Kun työ vie, niin syöminen jää vähemmälle. Siinä on opin paikka.

Karkki maistuu makeammalta kun sen saa taistella ulos kuorestaan.

Onneksi en soittanut kiukkuisena klinikalle jälkipuhelua. Olivat itse havainneet meitä kaivelemaan jääneen asian. Sen peruivat oma-aloitteisesti. Jotain positiivista.

Tänään on sellainen olo, että tekisi mieli itkeä. Vähän tai enemmän. Ei sitä töissä viitti, eikä illal kokouksessa. Nukkumaan mennessä onkin jo siihen liian väsynyt.

Kevät tulee. Miten muka kolmen naispuolisen kengät mahtuu yhteen kaappiin?

Sokea kummipoikani yökylässä. Miten paljon olekaan oppinut 10-vuotiaalta tämän yhteisen polkumme aikana.

Kolmastoista perjantai. Kaikki on hyvin. Kaikella kunnioituksella selittämätöntä kohtaan.

Suuressa sairaalassa vierailulla. Paljon on samaa, paljon eriä. Huomataan, miten meillä on opittavaa. Huomataan, miten hyvin asiat kotipuolessa ovatkaan. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Taaperojumpassa tajuaa miten esikoinen on syksyn jälkeen muuttuunut. Kasvanut ja kehittynyt. Ihanaa, ja silti jo haikeaa.

Arkihyrrä. Ja pää lyö tyhjää.

Olemme hukanneet hänen unituttinsa. Hän istuu pinniksessä ja tihrustaa itkua. "A-aa, äitiätäitiäiti.. ..a-aa, äitiiii.." Kuinka kurjalta äidistäkin tuntuu.

"Katso rakas mitä äiti piirsi sinulle." "Pupu!!", riemastuu yksivuotias. "Eehh.. ..no ei, kun se on kissa." Toisaalta en aiemminkaan ole ollut kovin kummoinen piirtäjä. Palautteessa on perää.

Iltasella kestit on kestitty. Kiireisen lomaviikon jälkeen on ihan poikki. Loman tarpeessa enemmän kuin ennen.

Ystäväni väitös ja karonka. Minäkin ensi kertaa kilistän lasia arvokkaassa seurassa sanoakseni jotain. Tuore tohtorinna on kaunis ja älykäs. Silti sama, tavallisen erityinen talliainen.

Siivouspäivä. Taas tulee pitkän matkan vieraita.

Loma. Ja kalenteri aivan piukassa kaikke kivaa ja odotettua. Käänteisesti olo kääntyy sisäänpäin. Tekisi mieli vetäytyä hiljaisuuden varjoon. Piileksiä, olla vaan.

Ensimmäistä kertaa olin onnittelematta somen kautta julkituodusta raskausuutisesta.

"Vauva, vauva", hän sanoo ja silittää taaperon liikkein kuukauden ikäistä pienokaista. Sydän läikähtää. Olisi hän ihana isosisko vaikka itsekin niin pieni vielä.

Tein pääsiäskakun mämmistä. Se näytti kakulta. Maistui mämmiltä. Jakoi mielipiteitä.