Lyhykäinen

Lankalauantai kaupoissa. Elämän ensimmäinen karitsanpaisti odottaa huomisia päivällisvieraita.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että tykkään kovasti exästäni. Ihmisenä, ystävänä. Puoli päivää samoissa piireissä kyllä muistutti miksi erottiin.

Kaasupohjassa päiväkotiin varhaiskasvatuskeskusteluun. Portilla vasta hoitaja muistaa manita, ettei lapset yleensä ole itse paikalla. Aha. Noh, onneksi yksivuotiasta ei vähempää voisi kiinnostaa mitä neljäsivuisessa kaavakkeeseen kirjataan. Hän tuskin traumatisoituu.

Ultraäänellä kun kaikuluodataan koko vatsa, niin siinä saa kohtalaisen kuvan sisukalujensa järjestyksestä. Lääkärikin oli mukava ja puhelias. Lysti oli ilmaista, eikä hälyyttävää havaittu. Pelkkää plussaa julkiselle kuvantamiskeskukselle.

Aina jää viimehilkulle lapsen haku päivähoidosta. Ärsyttää. Miksi en ole ripeämpi?

Naapuri polttaa takkaa niin että yön hämärtyessä savun haju hiipii meille sisälle. Huh. Melkein säikähdettiin.

En tiedä kumpi nautti virpomisreissusta enemmän, esikoinen vai minä. Noitakolmikko, värikkäät vitsat ja aurinkoinen palmusunnuntai. Pienokaisen peittelemätön riemu suklaapupuista. Sydämeni oli pakahtua.

Virpomisvitsoja neljännesvuosisadan tauon jälkeen. Selkäytimestä ne tulee.

Perjantaina ajattelee lähtevänsä ajoissa. Virhe. Kun työ on paketissa, viikonloppu on tervetullut.

Miten mukavaa kun kotiin tullessa vastaan tulvahtaa valloittava ruuan tuoksu.

Otin ylitöitä takaisin, lähdin ajoissa. Ehdin ensin avannolle ja sen jälkeen lapsen kanssa satujumppaan. Illalla tunsi saaneensa paljon aikaan. Töissä ja kotona.

Kävelin viisi kerrosta portaita ja puhuin koko ajan puhelimessa. Katkeamattomasti. Ei huono.

Takan polttaminen on muodostunut sujuvaksi osaksi arkea. Ihana, tunnelmallinen tapa. Melkeinpä toivoo kevään jatkuvan kylmänä vielä tovin.

Rippilapsen suuri päivä. Onneksi päivä oli aurinkoinen. Ainakin puoliksi.

Männäviikolla en kertaakaan ehtinyt hakemaan lastani hoidosta määräaikaan mennessä. On peiliin katsomisen paikka.

Kun tekee, sitä huomataan harvemmin. Suuremmatkin asiat painuvat unholaan, kun niistä ei pidä meteliä. Mutta avot kun joku jää tekemättä, johan olet silmätikku.

Kahvintuoksun tullessa vastaan teen tätini ovella uukkarin, kun kuulen serkkuni lapsen oksentavan. Ojennan syntymäpäivälahjat kaukaa ja pakenen vikkelästi paikalta. Vatsatauti tästä enää puuttuu.

Taaperon ilo satujumpassa. Aikuisten kiireet unohtuu.

Tiistai. Alkuviikko ja nyt jo ihan loppu.

Ystävän kanssa avantosaunalla. Mieli on kylpenyt, virkistynyt.

Kakka, hän sanoo ja osoittaa olohuoneen mattoa. No niinpä. "Melkein" on monta metriä potasta.

Avantosaunalla haluan olla ajatuksissani. Sitkeät turisijat hajottavat tunnelmakuplani. Sisäisesti rasituin. Kunnes minulle lausuttiin runoja. Hymyilytti väkisinkin.

Töihinpaluu päiväksi. Taudin kourissa riutunut olemukseni olikin sen jälkeen valmis vapaalle.

Vauvat. Ne on pieniä ja myttymäisiä. Suloisia. Tuoksuvat mususelle.

Ryhmän pienet olivat käyneet tänään päiväkodilta kirjastossa. Palattu oli omin jaloin kävellen, rattaat täynnä kirjoja. Ihastuttavaa.

Ensin juokset vessassa yhtä mittaa. Vaan kun pitäisi antaa näyte, niin ei mitään. Kerrassaan mitään.

Työterveyden päivystysajat on täynnä vaikka tartut puhelimeen minuutin yli alkaneen soittoajan. Onneksi tk ottaa vastaan ja tutkii. Yllättävänkin aktiivisesti.

Sunnuntait ovat tänä vuonna olleet lauantai-päiviä parempia.

Ukin syntymäpäivä. Tarjolla herkkuja. Vaan kun ei pysty.

Kun on nukkunut niin paljon, ettei enää vaan saa nukutuksi. Ihmeellinen tunne.

Kevään ensimmäinen päivä on kylmä. Ja upea. Harmittavan huonosti siitä nauttii kun makaa vällyjen alla tai kylppärin lattialla.