Lyhykäinen

Torstai. Näen violettitukkaisen tytön ajavan nitisevää mummopyörää. Päällään kirjavat, paljon nähneet haalarit. Ah, ollappa vielä opiskelija. Eiku.. ..ah, onpa onni, etten ole enää opiskelija.

Välillä on semmoinen olo, et voisko joku muukin hoitaa näitä sekalaisen seurakunnan juttuja.

Kuukausi lisäaikaa kotona. Helpottava ajatus. Kuin se olisi vastaus kaikkeen. Sen jälkeen olen valmis.

Mäkkärin jonossa maanantaina yötä vasten. Ruuhka. Eikö näillä ihmisillä ole muuta tekemistä ku notkua kaupungissa arki-iltana? *ironiaa*

Suuria toiveita. Realistisia odotuksia. Eipä ainakaan putoa niin korkealta.

Sormet kohmessa. Venetsialaiset paukkuu pihalla. Pakko uskoa, että kesä alkaa olla ohi.

Huonon yön jäljiltä päivä on mennyt zombina. Puuhakkaana sellaisena. Paljon ehti tapahtua, joskin muistikuvat päivästä ovat unenomaisen hatarat.

Vihdoin päästään maalaamaan raksalla isoa pintaa. Hienoa samalla seurata läheltä miten työ edistyy. Ihan innostuu alasta itsekin.

Tämä päivä, 23.8., kuulostaa tutulta. Ihan kuin siinä olisi jotain. Jotain pysyvää, muistettavaa tai sovittua. Ärsyttävä tunne kun ei millään muista, että mitä. Ei vaikka monta päivää on koittanut kaivella.

Loppujen lopuksi päivä oli hyvä. Vaikka poltin ruuan mustaksi kattilan pohjaan. Vaikka rakennuslupakuva repeytyi. Vaikka kissa karkasi ovesta. Päivän päättyessä loppu hyvin, kaikki hyvin.

Menin tyhjään mummilaan. Uunissa oli miedolla lämmöllä ruoka tekeytymässä. Hellan levy oli päällä. Aloin miettiä koska pitää olla huolissaan.

Tänään se tuli. Iloisella hymyllä höystettynä. Ensimmäinen sana. "Äi-ti." Voi rakkaus!

Tänään on pakattu ensimmäinen muuttolaatikko. Olo oli voimaannuttava, kunnes tavaramäärän iskiessä päin näköä tunne muuttui lannistavaksi. Homma alkaa realisoitua. 10 weeks to go!

Kuultuani järkyttävät uutiset Turun tapahtumista, koitan soittaa keskustassa olleille vanhemmilleni. Ei vastausta. Huolen keskellä ymmärrän, miten hallitsematon olisi vihan ja katkeruuden tunne jos menettäisi läheisensä äkillisen väkivallanteon seurauksena.

Pienokainen nukahtaa syliin. Silitän päätä. Tukassaan puuroa. Hellyys tulvahtaa ylitseni. Unohdan miten erimielisiä hetki sitten oltiin iltapuuron äärellä.

Jos yhtenä päivänä on täynnä energiaa aamukuudesta iltakymmeneen, on toisena päivänä aivan tööt.

Kumeaa surahdus korvan juuressa. Poks. Hento kutina korvan takana. Samoin tein tajuan. Ei, ei, eiiii! Perhanan hirvikärpänen!

Meidän timpurilla on erikoisen siniset silmät. Jopa häiritsevän siniset, jos niin voi sanoa. Nimeä emme tiedä, kutsumme häntä Kristallisilmäksi.

Sadepäivä syleilee. Sulkee raskaan viikon, sanoo kaiken tarvittavan. Aurinko paistakoon toiste.

Rakastan ukkosta. En rakasta ajaa autoa kaatosateessa, keskinkertaisilla renkailla, moottoritiellä. Onneksi on turvavyö ja bussi. Loppumatka taittuu kävellen. Pääsemme perille vettyneinä, mutta hengissä.

Niin moni asia muistuttaa menetetystä ystävästä. Joskus tulee päivä, joillon ikävä ei pakkaudu kyynelinä poskille. Se päivä ei ole vielä tänään. Eikä sen tarvitsekaan olla.

Aurajokiranta on aurinkoinen. Ruoka on hyvää ja ihmiset iloisia. Minäkin hymyilen. Taka-alalla läikehtii surumielisyys.

Suru on sanaton. Ikävä on suunnaton. Toivon että Sinulla on kaikki hyvin. Toivon että tapaamme vielä.

Hyvä päivä, yhteinen päivä. Mielinmäärin hemmottelua, rapsuja, herkkuja, ulkoilua, kehräystä. Päivän päätteeksi kissavanhus painuu villafiltille nukkumaan. Viimeiset hyvänyön toivotukset. Huominen tulee huomenna.

Seison portailla ja toivon kuulevani pöllönpojan tuttua öistä skriikunaa. On hiljaista. Tänään menehtyneenä pihasta löytynyt loppukesän pöllönpoika saattoi olla emonsa ainokainen. Voi pientä.

Esikoisen syntymäpäivä. Paperiperhosia, mansikkakakku, läheisiä ja naurua. Iloinen yksivuotias. Ihana päivä, jonka päätteeksi on ihanaa kaatua sänkyyn.

Kissavanhus haluaa välttämättä ulos kaatosateeseen. Elämänsä ehtoopuolella se saa läpi kaiken. Aivan kaiken. Ja rapsutuksia päälle.

Kun 9-vuotias kummilapsi kiertää spontaanisti kätensä ympärilleni lohduttaakseen, ei kyyneliltä voi välttyä. Liikutuksesta. Onnesta, kiitollisuudesta. Siitä kaikesta mitä olen elämääni saanut.

Luopumiseen ei totu koskaan. Ei liioin menetyksen pelkäämiseen. Voi vain olla valmiimpi. Jos on aikaa. Jos uskaltaa.

Miten rakastankaan kuunnella sadetta. Siihen saa upotettua huolen ja kiireen. Se hyväilee, tuudittaa.

Kun aamulla pääsee aikaisin ylös, päivä tuntuu pidemmältä. Saa paljon aikaiseksi. Ehkä jopa uuden elämän aluilleen.